Lyly Rajalan verkkoblogi

On lauantain aamu. Viikon kuluttua tähän aikaan luultavasti nukun Finnairin koneessa. Lentoni lähtee lauantaina 19.1. klo 1 yöllä ja saapuu Helsinkiin, ainakin aikataulun mukaan klo 6.50.

Kalevan olen jo lukenut kannesta kanteen ja syönyt erinomaisen tulisen aamiaisen. Onneksi olen aina ollut todella tulisesti maustetun ruuan ystävä. Kello on teillä vasta aamuneljä, meillä viisi tuntia enemmän. Heräilin hyvin nukutun yön jälkeen noin klo 7 ja ampaisin tänne tietokoneen ääreen. Ensimmäisenä tulee aina avattua Kalevan näköislehti. Sitä odottelee aina jotain merkittäviä uutisia. Meitä oululaisia eniten koskettava asia lienee olut tällä viikolla, että vastikään kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi valittu Kyösti Oikarinen hakee Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin johtajan paikkaa Pentti Silvolan jäädessä eläkkeelle. Kun Köpi siihen virkaan valitaan syntymäpäivänäni 21.4. on Oulun keskustalla vitsit vähissä. Kunnallisvaalit odottavat kulman takana ja kaikki johtotähdet ovat sulaneet tähdenlentoina taivaalle. Matti Pikkaraisesta tuli tuomiorovasti, Riikka Moilanen-Savolaisesta jauhesammutinkauppias isänsä jälkeen ja nyt vielä Kyöstistä terveydentekijä. Millä ilveellä Kepu meinaa em. tosiasiat huomioon ottaen tähdätä saamaan kunnallisvaaleissa kaksi lisäpaikkaa Oulussa. En ymmärrä.

Eilen aamulla muuten tuli popsittua ainoa burana jonka tänne mukaan otin. Sen verran edellisen yön mietiskely ja valvominen yksin konjakin kera vaikutti ohimoiden olotilaan. Loikkasin aamulla altaaseen ja piristyin pikkuhiljaa skootterikuntoon ja ei ku merenrantaan. Eilen tuli lojuttua “psoriasishoidossa” kolme tuntia.

Kotiin tultua lämmitin suomalaisen saunan. Illemmalla lähdimme kolmistaan avustajani ja Voten kanssa kaupunkiin. Aluksi haimme täällä asuvalta Heikiltä paketin paikallista makkaraa jota hän hankkii jostain kauempaa sellaiselta tukkurilta, jota ei Pattayalla vielä ole. On kuulemma asiallisen makuista. Enpä ole vielä maistanut. Sitten kenkäkauppaan. Anna-Liisa osti scootterin pakoputkeen polttamiensa popojen tilalle uudet ja kauhean kalliit. Nätit kengät maksoivat tutussa kaupassa peräti 120 bahtia eli kaksi euroa ja 40 senttiä. Sen jälkeen ajoimme Miken vaatehtimoon jossa räätäli huseerasi päälleni laittaman frakin alkuasetelman kanssa. Sain tutun kaupan alennuksen joten nyt frakkini hinta on vain 100 euroa paitoineen, liiveineen ym. Saas nähdä millainen luomus sieltä tulee kun eivät ole frakkia koskaan “elävänä” nähneet. Odotellaan.

Voten vaimo Nat tuli noutamaan meidät Miken vaatturiliikkeestä ja ohjasi omaan iltatyöpaikkaansa, ravintolaan, jonka omistaa hänen ja myös minunkin pitkäaikainen, noin 65-vuotias paikallinen ystävä Anna. Ravintola oli suuri ja upea. Lavalla touhusi kuusimiehinen bändi. Minuahan ei tarvinnut käskeä kun olin jo rumpujen takana. Soitin CCR:n “Who´ll stop the rainin” sekä erikoisesti sovitetun “Born to be wildin”. Siinä pääsin elementtiini. Kapulat ja kalvot sai kyytiä. Sain suuret aplodit sekä yleisöltä, että ennen kaikkea bändin kavereilta.

Seuraamme oli liittynyt jo kenkäkaupan kupeessa siihen ihan vahingossa ilmestynyt oululainen tuttumme Seppo Kandelin, joka lomailee täällä pari viikkoa yksin. Pyysin tietysti hänet mukaan autoomme. Natin hovimestaroimassa ravintolassa söimme neljä erinomaista ruokaa ja kukin joi mitä halusi. Lasku neljän hengen loistavista ruuista ja juomista 540 bahtia, 10 euroa ja 80 senttiä. Ei meinaa edes näin vuosien jälkeen ymmärtää eikä uskoa näitä hintoja.

Kello alkoi olla yli kymmenen ja oli aika ajella Pattayan rantabulevardin tienoilla sijaitsevaan Bamboo-baariin. Olen rannalla tutustunut kahteen lappeenrantalaiseen maajussiin kuten he itseään nimittävät. Toisella ainakin on sikala ja toisen sukuleipomo valmistaa Viipurin rinkelit maamme markkinoille Lemin kunnassa. Olin sopinut heidän kanssaan että tapaamme Bamboossa klo 23. He eivät ole oikein uskoneet rumpalin kykyihini ja sovittiin että hiippailen heidän vakiopaikkaansa ja hyppään estradille. Herroja ei kuitenkaan sovittuun aikaan eikä vähän sen jälkeenkään näkynyt joten palailimme kotiin ennen puoltayötä.

Kokoomuksen Tuulikki Ukkolan kaunis tytär, toimittaja Sanna Ukkola, oli soittanut eilen iltapäivällä ja jättänyt viestin että haluaisi keskustella “räväkästä” blokistani. Soitin hänelle. Sanna oli lopettanut kahden vuoden kirjeenvaihtajapestinsä Lontoossa ja siirtynyt Iltasanomien politiikan toimitukseen Helsinkiin. Ihmettelin, mitähän räväkkää tässä blokissani on. Kuulemma se, että olen käyttänyt sanaa neekeri. Voi elämän kevät. On ne politiikan toimittajan alulla suuret murheet. Hän ihmetteli etteikö minua huolestuta, että käyttämäni sana loukkaa monia. Ketähän. Minä en ainakaan tunne yhtään mustaa kaveria joita sana loukkaisi. Sehän on suomalainen käännös esim. espanjan, latinan ja monen muun kielen sanasta negro, musta. Mustalainen on mustalainen vaikka voissa paistas. Onkohan tämän nipotuksen aikakaudella myös englannin kieli joutunut keksimään gipsylle vaihtoehtoissanan, kuten apteekissa voi hankkia halvemman reseptilääkkeen. Mitähän ruotsalaiset käyttävät zigenaren sijaan. On pitkälle mennyt, että Laku-Pekka lakritsikin joutuu nimensä puolesta uusille urille.

Kerroin Sannalla myös mielipiteeni mies-loppuisten ammattinimitysten ympärillä käydystä kohusta. Olen itsekin Oulun käräjäoikeuden lautamies. Miltähän uudistus tuntuisi, jos vieressä istuisi uuden sanankäytön perusteella hyvin uhkea ja rubensmaisilla rinnoilla varustettu lautanainen. Sanoin myös, ettemme me suomalaisetkaan täällä Thaimaasa loukkaannu, vaikka paikalliset kutsuvat kaikkia valkonaamoja ranskalaisiksi. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, sana farang (lausutaan falang) tarkoittaa ranskalainen thaikielellä.

Täällä nyt toki kaikki muukin on vapaampaa. Lapsille annetaan aina lempinimi ennen varsinaista nimeä. Sillä hämätään henkiä. Ne eivät löydä lasta eivätkä voi häntä vahingoittaa kun eivät löydä sitä lempinimen vuoksi. Lempinimet jatkavat eloaan koko elämänkaaren ajan vaikka hahmo muuttuisikin. Kutsumanimet saattavat meistä suomalaisista herkkähipiöistä kuulostaa hyvinkin loukkaavilta. Kuulin eräänkin aikuisen miehen soittavan naisystävänsä kotiin. Siellä vastasi neidon äiti. Mies sanoi puhelimeen: “Sika täällä, onko Pullukka kotona ?” Neito lienee ollut ihan babyna pulskan oloinen ja miehellä kai ollut lapsena possumainen töpselikuono eli nokka josta sadekin valuu suoraan sisään. Kukaan ei tuosta puhelinkielestä loukkaantunut, vaan Pullukka tuli puhelimeen. 

Toinen työpuhelu tuli Sannan kilpailijalta Iltelehdestä. Asiakin oli ammattimaisempi. Toimittaja halusi tarkentaa Kokoomuksen Nykypäivä-lehdessä antamaani ajatusta että Ylekin saisi rajatun oikeuden käyttää ohjelmissaan mainoksia. Sitä mieltä todellakin olen ja olen sen myös Ylen hallintoneuvostossa sanonut. Muutamia vuosia sitten Ylellä oli mainoksia suurimmista urheilutapahtumista tehdyissä ohjelmissa. En muista, tuliko siihen joku lakimuutos vai miksi sitä oikeutta ei enää ole. Olen varma, että yksikään mahdollinen mainostaja ei pyrkisi vaikuttamaan lähetettävän urheiluohjelman sisältöön. Kuinka voisikaan. Sellaisen ohjelman tekevät sen ohjelman esiintyjät, urheilijat. Toki kaikilla heilläkään ei aina ole puhtaat jauhot pussissa. Luin juuri Kalevasta, että kaunis, viehättävä ja loistava urheilija Marion Jones sai vuoden vai oliko puolen vuoden vankeustuomion valehtelustaan omasta dopingin käytöstään. Ja olipa tuo kuvankaunis urheilijarouva valhetellut myös moukarinheittäjämiehensä puolesta tätä koskevassa oikeudenkäynnissä. Enpä olisi koskaan uskonut tuosta aina ihailemastani naisesta. Kehenkään ei voi enää luottaa. Voi Marion, minkä loven teit taas uskooni ihmisiin. No, lopetetaan vollotus.

Sanoin toimittajalle myös mielipiteeni meitä suojelevasta henkilösuojalaista. Ei ole mitään järkeä, että meillä on näin tiukka “itsesuojelulaki”. Poliisi ei voinut tietää Jokelan ampujan hakiessa aseen ostolupaa, että tällä on voimakkaita psyykkisiä vaikeuksia ja myös lääkitys. Miksei poliisi voisi saada esim. juuri aseen hankkimislupaa hakevan sairauskertomusta tai muita tietoja terveydentilasta. Samaa asiaa ihmettelen, että tietosuojavaltuutettu ym. tahot yrittävät estää, että maksullisten TV-kanavakorttien ostoista tehtyä rekisteriä ei voisi käyttää Ylen ns. TV-luvan tarkastamisia varten. Useissa maissa täytyy olla esittää maksettu TV-lupa, ennenkuin voi hankkia mitään maksukorttia. Toivottavasti viisaana pitämäni nykyinen oikeusministeri Tuija Brax ottaa maalaisjärjen käyttöön ja palauttaa moiset henkilörekisterien kiellot hevon helvettiin.

Olen puhunut. Nyt rantaan. Lyly

Tämä artikkeli on kirjoitettu lauantaina 12. tammikuuta 2008 klo 5:19 ja sen aiheena on . Voit seurata tähän merkintään tulevia kommentteja tilaamalla RSS 2.0-syötteen. Voit hypätä artikkelin loppuun ja jättää vastauksen. Paluuviitteiden tekeminen ei ole tällä hetkellä sallittua.