Kuulun itse sodanjälkeisiin sukupolviin enkä ole onneksi joutunut kokemaan varsinaista sota-aikaa.
Tunnen kuitenkin syvää kunnioitusta sodat kestäneiden ja sotien jälkeisen hyvinvoinnin rakentaneiden suomalaisten valtavia ponnisteluja kohtaan, puhumattakaan niistä sodissa haavoittuneista ja kaatuneista sankareista, joiden ansiosta siniristilippu saa edelleen liehua vapaassa isänmaassamme. Olen usein miettinyt, olisiko meistä nykypäivän suomalaisista siihen. Onneksi sitä ei ole tarvinnut käytännössä kokeilla.
Sotiemme kaatuneet, veteraanit ja lotat tekivät itsenäisyytemme eteen suurimman työn. Emme saa kuitenkaan unohtaa kotirintamalla kaiken kestäneitä naisia ja muuta siviiliväestöä. Kansakunta kesti ja jaksoi vielä raskaat seuraamukset aluemenetyksistä, sotakorvauksista ja muista rauhanehtojen määräyksistä. On melkein käsittämätöntä, miten sisukkaasti luotiin pohja nykyiselle hyvinvoinnille. Emme saa ikinä unohtaa kiitollisuuden velkaamme!
Olemme saaneet elää jo yli 60 rauhan vuotta. Jatkosota päättyi 4. syyskuuta 1944 ja sen jälkeen Suomen oli käytävä vielä Lapin sota. Veteraaniemme ja sodissamme kaatuneiden tekemän uhrauksen määrää on vaikea, ellei mahdoton sanoin kuvata. Suuri joukko, noin 90 000 isänmaan puolustajaa ei palannut koskaan rakkaidensa luo. Noin 300 000 ihmistä haavoittui sotien aikana ja heistä 50 000 invalidisoitui lopullisesti. Nekin, jotka selvisivät vammoitta, antoivat viisi vuotta elämästään itsenäisyytemme tähden. Viisi vuotta pelkoa ja kärsimystä.
Viisi vuotta ikävää omien rakkaiden luo mutta samalla myös suunnatonta pelkoa kotirintamalla. Mutta periksi ei annettu!
Sotiemme veteraanit ja sodissa kaatuneet antoivat meille vapauden. Kuten aina, vapauteen liittyy myös vastuu. Pitää olla itsestään selvää, että meillä on vastuu huolehtia veteraaniemme viimeisistä elinvuosista. He ovat parhaan mahdollisen hoivan ja huolenpidon ansainneet – ja kalliisti maksaneet. Vaikka veteraanisukupolvi ikääntyy, ei kallis asia saa unohtua. Hoivataan heitä kuin veljet veljiä, siskot siskoja, kun se vielä on mahdollista.
Tunnen häpeää siitä, että kansanedustuslaitos, jota minäkin edustan, korkeimman vallan käyttäjä Suomessa, ei ole myöntänyt kaikille sodasta raskaasti kärsineille virallista tunnustusta. Tarkoitan tällä esimerkiksi vuoden 1926 ikäluokkaa, joka kutsuttiin koulutuskeskuksiin vuonna 1944 ja joka hyvin nuorena joutui kokemaan sekä erilaisia sotatehtäviä että vastuita.
Eduskunnassa on tehty asiasta kymmenittäin kirjallisia kysymyksiä ministereille, on jätetty useita yli sadan kansanedustajan allekirjoittamia lakialoitteita epäkohdan korjaamiseksi, mutta lähinnä ministeriöiden virkamiesten kriittinen asenne on jostain syystä aina tullut esteeksi.
Myös ns. kakkosleskien menetykset ja kohtelu heidän uudelleen avioitumisensa takia on ollut epäoikeudenmukaista. Sotaorvot kaipaavat virallista hyväksyntää sotaorpotunnuksen muodossa. Kyse ei varmasti ole niinkään taloudellisista eduista kuin arvostuksen ja koko elämänikäisen surun ja menetyksen tunteen ymmärtämisestä valtiovallan taholta. Paljon on siis vielä tekemättä. Sodat käyneiden sukupolvien kunniakas perinne velvoittaa meidät pitämään huolta maastamme.
Ei ole sattumaa, että Suomi menestyy. Pärjäämme loistavasti lukuisissa kansainvälisissä vertailuissa. Se kaikki on kovan työn tulosta. Saamme kiittää menneitä sukupolviamme paljosta. Meillä on itsenäinen, menestyvä maa, ja mahdollisuus kouluttautua, tehdä työtä ja yrittää. Sen vapauden arvo on mittaamattoman suuri. Muistamme kaikki veteraaneja ja kaatuneita sanoin ja seppelein itsenäisyyspäivänä, kansallisena veteraanipäivänä, ja kaatuneiden muistopäivänä. Mutta sotaleskille, sotaorvoille ja muille kaatuneiden omaisille suru on varmasti aina tavalla tai toisella läsnä olevaa.
Kaikille meille suomalaisille on tärkeää kunnioittaa veteraanien perintöä vielä paremmin joka päivä. Niin voimme menetellä, tekemällä sen mihin ryhdymme, niin hyvin kuin osaamme. Niin tekivät veteraanimme vapaudestamme taistellessaan ja niin he varmasti toivoisivat meidänkin tekevän. Kun näin kunnioitamme veteraanien perintöä sekä maan asioiden hoidossa että kukin omassa elämässämme, voimme näyttää pystyvämme kantamaan sen vapauden ja vastuun, joka meille annettiin.
Monet asiat tuntuvat kuitenkin muuttuneen jotenkin itsestään selviksi. Oletamme automaattisesti, että vuosikymmenten aikana luotu hyvinvointiyhteiskunta huolehtii kaikista apua tarvitsevista. Näin toki pääsääntöisesti tapahtuukin. Jotain on kuitenkin muuttunut. Välinpitämättömyys lähimmäisiä kohtaan on lisääntynyt. Emme koe henkilökohtaisesti olevamme velvollisia auttamaan niitä, jotka eivät ilman apua selviä.
Vastuu tästä hetkestä merkitsee todellista vastuuta kanssaihmisistä. Vastuu ei ole vain valtiolla, ei kunnilla, ei EU:lla. Vastuu on meillä kaikilla. Julkiset viranomaiset ovat vain välineitä, joita tarvitaan hyvinvointipalveluiden tuottamiseen. Viranomaiset eivät välitä, ihmiset välittävät. Välittämistä ei voi milloinkaan ulkoistaa. Sen ainoa reitti on ihmiseltä ihmiselle.
Vastuu tulevia sukupolvia kohtaan edellyttää meiltä päättäjiltä paljon. Ei riitä, että teemme hallituksessa, eduskunnassa ja kuntien valtuustoissa päätöksiä, jotka tällä hetkellä tuntuvat välttämättömiltä. Meidän on katsottava eteenpäin ja varauduttava muutoksiin. On tehtävä päätöksiä, joilla luodaan edellytykset suomalaisten menestymiselle jatkossakin.
Tällaisen juhlan hetkellä tunnen aivan erityisen syvää kiitollisuutta menneitä sukupolvia kohtaan. He rakensivat meille isänmaan, joka yhteisönä tuntuu tutulta, ymmärrettävältä ja turvalliselta. Tämä tunne on tärkeä ja sitä tulee vaalia. Meidän on tehtävä parhaamme siinä, mihin ryhdymme ja pidettävä Suomestamme huolta niin nyt kuin tulevaisuudessakin.
Haluan sydämestäni kiittää vapautemme meille taistelleita sodissa kaatuneita ja veteraaneja. Toivon, että nuoremmat sukupolvet ovat kalliiden uhrien ja uhrausten arvoisia.
Alkuperäinen teksti on Lylyn kaatuneiden muistopäivän tilaisuudessa 17.5.2009 pitämästä puheesta.